Ajatuksia sukupuolineutraalista avioliitosta

MINOLTA DIGITAL CAMERAPyhä avioliitto

Katolilaisena uskon, että avioliitto on Jumalan asettama sakramentti, jolle on olennaista ykseys, purkamattomuus (eli avioeroa ei tunneta) ja valmius hedelmällisyyteen. Kirkko opettaa, että avioliitto ja seksuaalisuus ovat Jumalan luomia ja siksi hyviä ja pyhiä asioita, joiden kautta aviopuolisot voivat kasvaa rakkaudessa ja Jumalan tuntemisessa. Kun minut ja mieheni muutama vuosi sitten vihittiin katolisessa kirkossa, uskoin tähän määritelmään avioliitosta. Kokemuksesta voin sanoa, että avioliitolla on ollut juuri tästä syystä minulle ja miehelleni erityinen merkitys. Enne ole käsittäneet avioliittoamme vain keskinäiseksi sopimukseksi, vaan Jumalan siunaamaksi liitoksi, joka on mahdollistanut kasvun avioparina, ”tiiminä” ja ”taisteluparina” maailman melskeissä.

En ole koskaan kuullut kauniimpaa avioliiton ylistystä, kuin mikä on kirjattu katolisen kirkon katekismukseen. Kokemukseni perusteella allekirjoitan sen täysin. ”Aviorakkaudessa on jotakin totaalista, joka käsittää persoonan kaikki ulottuvuudet: ruumiin ja viettien kutsun, tunteen ja affektiivisuuden voiman, hengen ja tahdon pyrkimyksen; se tähtää mitä syvimpään persoonalliseen ykseyteen, joka johtaa ruumiillisen yhdeksitulemisen lisäksi tulemaan yhdeksi sydämeksi ja yhdeksi sieluksi; se vaatiipurkamattomuutta ja uskollisuutta lopullisessa, molemminpuolisessa antautumisessa ja on valmis kantamaan hedelmää. Sanalla sanoen kyse on kaiken luonnollisen aviorakkauden normaaleista tuntomerkeistä, jotka saavat kuitenkin uuden merkityksen, joka ei ainoastaan puhdista ja vahvista, vaan myös korottaa nämä tuntomerkit ilmaisemaan erityisesti kristillisiä arvoja.” (Katolisen kirkon katekismus, jae 1643)

Yhteiskunta ja avioliitto

Avioliitto ei voi hyvin tämän päivän Suomessa. Vuonna 2002 Tilastokeskus arvioi, että puolet avioliitoista päättyy eroon (LINKKI, anteeksi näin vanhat luvut, olivat vaan niin kätevässä muodossa). Euroopassa – ja koko maailmassa – erotilastoa johti vuonna 2000 Ruotsi (55 %). Seuraavina tulivat Suomi (51 %), Viro (47 %) ja Tanska (45 %). Kun avioliitot heikkenevät, tasa-arvokuilu syvenee lasten joutuessa kärsimään niistä haitoista, jotka seuraavat, kun kasvaminen tapahtuu perheissä, joissa ei ole sitoutuneita äitejä eikä isiä. Avioliittoinstituution hyvinvointi on tärkeää myös vapaan yhteiskunnan kannalta. Jos perinteinen avioliitto- ja perheinstituutio rapautuu, kokee valtio tehtäväkseen täyttää tyhjiön. Mutta mikäli valtio ottaa huolehtiakseen perheen tehtävistä, ollaan matkalla kohti vapauden tukahduttavaa totalitarismia (Marriage and the Public Good, sivu 7, alakohta 8, LINKKI). Tästä näkökulmasta avioliitolla on olennaisen tärkeä rooli yhteiskunnassa.

Jos avioliitto olisi puhtaasti yksityisasia, jonka määritelmällä ei olisi mitään merkitystä valtion kannalta, ei väittelyä tasa-arvoisesta/sukupuolineutraalista avioliitosta tarvitsisi käydä. Kukin voisi määritellä avioliiton haluamallaan tavalla. Valtio on suojannut ja tukenut avioliittoa siksi, että se on yhteiskunnan kannalta tärkeä instituutio. Moni uskoo, että valtion tulisi jatkossakin toimia näin. Tällainen usko miehen ja naisen välisen liiton tärkeyteen ei tarkoita, että suuri osa suomalaisista olisi erityisen homofobisia tai pitäisi homoseksuaaleja vähempiarvoisina ihmisinä, joille ei tarvitse suoda kaikkia ihmisoikeuksia. Onhan Suomessa jo säädetty laki rekisteröidystä parisuhteestakin ja annettu samaa sukupuolta oleville pareille suunnilleen samat oikeudet ja velvollisuudet (kuten perintöoikeuden) kuin perinteisessä avioliitossa (poikkeuksina oikeus yhteiseen sukunimeen ja ulkoiseen adoptioon).

Väittely tasa-arvoisesta /sukupuolineutraalista avioliitosta on pohjimmiltaan väittely siitä, onko syytä antaa samaa sukupuolta olevien liitoille sama yhteiskunnallinen status kuin miehen ja naisen väliselle avioliitolle. Voidaanko homo- ja lesboliittojen asettamisella samaan asemaan avioliiton kanssa osoittaa olevan yhteiskuntaa hyödyttäviä ominaisuuksia?

Nähdäkseni ei voida. Avioliiton yhteiskunnallinen merkittävyys perustuu seuraaviin tekijöihin:

  1. Perhe on kansalaisyhteiskunnan perusyksikkö
  2. Perheen keskiössä on miehen ja naisen välinen seksuaalinen liitto, joka tähtää olemuksensa mukaisesti aviopuolisoiden ja heille syntyvien lasten etuun
  3. Avioliitto on paras mahdollinen ympäristö lasten kasvattamiseen, ja lapset hyötyvät psyykkisesti, tunteellisesti ja lukemattomalla muullakin tavalla siitä, että juuri heidän omat vanhempansa kasvattavat heidät.

Tasa-arvon puutetta?

Tasa-arvon käsitteeseen kuuluu, että kahta samanlaista tapausta on arvioitava samalla tavalla. Miehen ja naisen välisessä liitossa on kuitenkin jotakin, joka tekee siitä perustavanlaatuisesti erilaisen kuin kahden miehen tai kahden naisen välinen liitto: aviollinen yhtyminen (conjugality), joka mahdollistaa lasten syntymisen.  Kahden miehen tai kahden naisen välinen eroottinenkaan suhde ei voi millään saada aikaiseksi uutta elämää. Naisparin toinen osapuoli voi toki saada lapsen esimerkiksi hedelmöityshoitojen kautta. Tällä tavoin alkunsa saava lapsi ei kuitenkaan ”in real life” ole naisparin yhteinen lapsi, vaan naisen ja tuntemattomaksi jäävän miehen yhteinen lapsi.

Avioliitto on siis erilainen ja erityinen tapaus. Se on ollut olemassa yhteiskunnan perussoluna jo ennen kansalaisyhteiskuntaa, demokratiaa ja hyvinvointivaltiota. Kristinuskon näkemys avioliitosta on vaikuttanut Euroopassa erittäin positiivisella tavalla, sillä kirkko on edellyttänyt kummaltakin aviopuolisolta suostumusta ja vastustanut järjestettyjä avioliittoja. YK:n ihmisoikeuksien julistukseen kirjattu artikla 16, joka toteaa täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla olevan ”oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia”, ei ole mikään 1900-luvun keksintö, johon yhteinen kristillinen perintömme ei olisi vaikuttanut. Yksi kyseisen julistuksen laatijoista oli muuten katolinen filosofi Jacques Maritain. Jacques’in ja hänen vaimonsa Raissan autuaaksi julistaminen on parhaillaan vireillä katolisessa kirkossa.

Sama avioliittoa koskeva oikeus on kirjattu myös Euroopan ihmisoikeussopimukseen. Tuoreessa tapauksessa Gas ja Dubois vastaan Ranska, 15.3.2012 (LINKKI). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi, ettei ihmisoikeussopimus edellytä, että valtiot antaisivat samaa sukupuolta oleville pareille oikeuden mennä naimisiin (kohta 66). Samalla tuomioistuin katsoi, ettei rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton välisissä lainsäädännöllisissä eroavuuksissa voitu katsoa olevan kyse syrjinnästä (kohdat 67-68).

Kysymys adoptio-oikeudesta

Suomessa samaa sukupuolta olevien parien sisäinen adoptio tuli mahdolliseksi 1.9.2009. Sisäinen adoptio tarkoittaa, että perheen ns. sosiaalinen (ei-biologinen) vanhempi adoptoi kumppaninsa biologisen lapsen. Ulkoinen adoptio on Suomen lainsäädännön mukaan mahdollista aviopareille ja yksin eläville. (Yksin adoptoivien mahdollisuudet lähettää adoptiohakemus ulkomaille ovat kuitenkin erittäin rajalliset. Lapsia luovuttavilla mailla on omia kriteereitään adoptiohakijoita kohtaan ja joissakin maissa ei hyväksytä yksinhakijoita.) Pelastakaa Lapset ry:n kotisivuilla muistutetaan, että ”kenelläkään ei ole subjektiivista oikeutta adoptoida lasta.”

Adoptiossa on lapsen edun oltava aina ykkössijalla (adoptiolain 1-2§). Mielestäni voidaan turvallisesti olettaa, että lapsen etu on saada kasvaa omien, toisiinsa pysyvästi sitoutuneiden biologisten vanhempiensa kanssa. Lapsen edun toteutumisesta eri perhemalleissa on tehty paljon erilaisia tutkimuksia, joihin en ole syvällisesti perehtynyt. Jos ajattelen asiaa pelkällä maalaisjärjellä, en keksi, mikä voisi olla lapselle omia biologisia vanhempia parempi vaihtoehto – olettaen, että vanhemmat eivät jätä lasta heitteille tai suoranaisesti pahoinpitele tätä. Jos asiaa katsotaan lastensuojelun näkökulmasta, tulee lapsen ensisijaisena etuna yksiselitteisesti pitää sitä, että hän on oman perheensä ja sukunsa jäsen, ja että vanhemmat ovat vastuussa hänestä. Lastensuojelutoimia harkittaessa lähtökohtana on perheiden pitäminen yhdessä ja jälleenyhdistäminen, mikäli perhe on syystä tai toisesta joutunut erilleen. (Lähde: Opinnäytetyössä ”Huostaanotosta huolimatta – tietoa ja tukea huostaan otettujen lasten vanhemmille” (2007) lainattu filosofian tohtori Sirpa Taskinen, opinnäytetyön s. 15)

Jos omien vanhempien hoidossa kasvaminen ei syystä tai toisesta ole mahdollista, on pyrittävä lapsen kannalta toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Mikä se voisi olla? Onko se eläminen omien sukulaistensa kanssa? Mahdollisesti näin on. Mutta tämän vaihtoehdon puuttuessa paras vaihtoehto lienee se, että lapsi kasvaa olosuhteissa, jotka ovat mahdollisimman lähellä parasta vaihtoehtoa, eli kasvamista omien, toisiinsa sitoutuneiden biologisten vanhempien huomassa. Lapsi saa sekä adoptioisän että adoptioäidin. Tästä näkökulmasta on täysin ymmärrettävää, että adoptio-oikeus on Suomenkin kansallisessa lainsäädännössä annettu aviopareille.

Erikoisempaa on, että myös yksin elävä voi Suomen lain mukaan tehdä adoptiohakemuksen. Millainen lapsen etua puoltava perustelu tähän pätee? Entä millainen on ollut lapsen edun pohdinta niissä Euroopan maissa (esim. Englanti ja Alankomaat), joissa myös avopuolisoille on annettu mahdollisuus adoptoida? Jos on ajateltu, että lapsen on aina parempi tulla adoptoiduksi kuin jäädä orpokotiin, mikseivät sitten rekisteröidyssä parisuhteessa elävät saa adoptoida? Varmaankin he kohtaisivat adoptiohakemusten menestymisen suhteen samanlaisia vaikeuksia kuin yksineläjätkin, mutta heillä olisi kuitenkin mahdollisuus yrittää. Ehkä ei olekaan niin outoa, että Suomessa homo- ja lesboparit peräänkuuluttavat adoptio-oikeutta. Epäloogiselta vaikuttava adoptiolainsäädäntö ei kuitenkaan ole syy siihen, että avioliiton käsitettä pitäisi perustavanlaatuisella tavalla muuttaa. Adoptiolainsäädännön erikoisuudet eivät muuta sitä yllä todettua tosiseikkaa, että miehen ja naisen välinen avioliitto on olennaisilta ominaisuuksiltaan eri asia kuin samaa sukupuolta olevien parisuhde.

Matti Virtanen kirjoitti Yhteiskuntapolitiikka-lehden blogissa 27.3.2013 näin: “Homoliittoja ja avioliittoja pitääkin kohdella juridisesti samanarvoisesti, mutta identtisiä ei niistä saa. Vain toisesta syntyy lapsia, ja sen mukana kuviot niissä ovat tyystin erilaiset. Siksi on perusteltua, että liitoista säädetään erillisissä laeissa, ja liitoilla on eri nimi.” (LINKKI) Pidin tätä kirjoitusta raikkaana tuulahduksena maailmasta, jossa biologiaa vielä pidetään tieteenä eikä jonkinlaisena kulttuurisena ajatusharhana. Virtasen kanssa olen kuitenkin eri mieltä siitä, onko yhteiskunnan kannalta tarpeen käsitellä homoliittoja ja avioliittoja samanarvoisina juridisina instituutioina.

Jokaisen on tärkeä ymmärtää, että  on olemassa huonoja avioliittoja ja huonoja biologisia vanhempia, ja toisaalta hyviä rekisteröityjä parisuhteita ja hyviä, homoseksuaalisessa parisuhteessa eläviä vanhempia. Kun yhteiskunta päättää tukea jotakin perhemuotoa, oikea kysymys ei kuitenkaan voi olla se, KUKA olisi paras kasvattaja tälle tai tuolle lapselle. Olisiko vaikkapa naapurin Tuula parempi kasvattaja lapselle A kuin hänen oma biologinen äitinsä? Vaikka vastaus olisi myönteinen, ei ole yhteiskunnan kannalta järkevää lähteä rakentamaan esimerkiksi adoptio- (taikka huostaanotto-) instituutiota tällaisen supersubjektiivisen harkinnan pohjalta. Mielestäni ei oltaisi pahasti väärillä tai ilkeämielisillä urilla suosittaessa sellaisia kasvuympäristöjä, joissa lapset kasvavat ”monipuolisessa” ympäristössä kahden eri sukupuolta olevan vanhemman kasvattamina.

Miira Kuhlberg

Advertisements