Miksi minusta tuli katolilainen?

800px-Taizé_prayerIstuin hiljaa lattialla satojen ympärilläni olevien ihmisten tavoin Taizé-yhteisön valtavassa, hallimaiseksi avatussa kirkkotilassa. Käynnissä oli Taizén rukouksille tyypillinen hiljainen hetki. Minun sisälläni ei ollut hiljaista: Jumala puhui, kovaa. Oli kuin Hän olisi isällisen tiukasti, mutta lempeästi ravistellut minua hereille unesta ja käskenyt ottamaan aivan uuden suunnan. Jokin muuttui minussa pysyvästi. Tuntui kuin jokainen soluni olisi ottanut uuden asennon. Tiesin, että elämäni jakautuisi aikaan ennen sitä hetkeä ja aikaan sen jälkeen.

Minulta kysytään usein, miksi käännyin katolilaiseksi. Kysymys on ymmärrettävä: on hyvin epätodennäköistä, että luterilaisuuden hallitsemassa Suomessa joku keksii hakeutua katolisen kirkon piiriin, jolla on täällä hyvin vähän jäseniä ja näkyvyyttä. Minäkin olen syntynyt ja kasvanut luterilaisessa perheessä. Ennen kuin aloitin kääntymisprosessini, en tuntenut yhtään katolilaista.

Kysymykseen vastaan aina samalla tavalla: Jumala kutsui. Muulla tavoin asiaa on hyvin hankala selittää. Eräs ursuliinisisar muotoili asian osuvasti, kun häneltä kysyttiin, miksi hän halusi juuri ursuliiniksi: ”Miksi ei? Jos Jumala on joskus kutsunut teitä, kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan.”

Ennen kuin Jumala kutsui minua, olin kokenut itseni uskovaksi 13-vuotiaasta lähtien. Teini-ikäisenä hengellisyyttäni väritti viidesläinen raamattukeskeisyys ja paatos, koin todella olevani Jeesuksen joukoissa. Katolista kirkkoa lähinnä inhosin periluterilaisin perustein.

Kutsuni saamisessa ei ollut siis kyse ”uskoon tulosta”, vaan lähinnä hyvin suuresta harppauksesta eteenpäin ja syvemmälle suhteessani Jumalaan. Kutsu tuli hetkenä, jolloin todella olin pysähtynyt kuuntelemaan, mitä en ehkä ollut teologian opiskelijan arjestani huolimatta onnistunut tekemään moneen vuoteen. Taizéssa, jossa rukoilin hiljaisuudessa joka päivä useaan otteeseen ja aloitin päiväni joka aamu eukaristialla, Jumala sai tilaisuuden antaa minulle kutsun, joka oli vain odottanut, että pystyisin ottamaan sen vastaan.

Minulle ei ollut heti aivan selvää, mihin Jumala halusi minua viedä. Olin Taizéssa ryhmän mukana, ja paluumatkalla Suomeen muistan sanoneeni matkaseurueelleni, että elämääni tulee tämän matkan jälkeen konkreettisia muutoksia, mutta en vielä tiedä mitä. Tuolloin Taizésta lähtiessäni minusta tuntui kuin Jumala olisi jäänyt sinne. Huomasin, että arjessani minulla ei juurikaan ollut säännöllistä hengellistä elämää, vaikka kävinkin luterilaisessa messussa, yleensä Tuomas-messussa, lähes joka sunnuntai. Mutta syvällistä, säännöllistä rukouselämää minulla ei ollut.

Olen jälkeenpäin miettinyt, mistä tämä johtui. Olin kuitenkin kokenut jo varhaisteinistä Jumalan hyvin läheiseksi, lukenut Raamattua piirissä ja yksin, ja mitä ikinä nyt teini-ikäinen uskovainen tekeekään. Ehkä luterilaisesta perinteestä, sellaisena kuin se minulle näyttäytyi, puuttuu tietty hengellinen järjestelmällisyys. Usko on enemmän elämänkatsomuksellinen valinta kuin elämäntapa, jonka vaaliminen vaatisi jatkuvaa huolenpitoa.

Sillä hetkellä kun minulle avautui, että kutsuni veti minua katolisen kirkon piiriin, olin tällaisista näkökulmista kuitenkin täysin tiedoton. Istuin tietokoneen ääressä ja etsin kuumeisesti suuntaa muutokselleni. Todennäköisesti jonkun epämääräisen Google-haun johdattamana ajauduin sivulle, jossa luki ”Katolinen kirkko Suomessa” ja ”Miten tullaan katolilaiseksi?” Minut valtasi varmuus ja rauha: tämä on se uusi suunta. Minun ei tarvinnut etsiä enää.

Olin aloittanut etsimisen jollain tasolla lukion loppuvaiheessa. Kaipasin jo tuolloin uskonelämääni säännöllisyyttä, joka toisi Jumalan syvällisesti keskelle arkeani. Minulta puuttui ohjaus, eikä minulla ollut itselläni aavistustakaan, mitä minun pitäisi tehdä. Olin irtautunut yhteisöstä, jossa olin yläasteikäisenä ja olin hieman hukassa.

Yhdessä vaiheessa olin hyvin kiinnostunut ortodoksisesta kirkosta: vaikutti siltä, että siinä kirkossa osataan rukoilla, usko on elävää. Ikoneihin liittyvä hengellisyys kiehtoi. Suvussani on ortodokseja avioliiton kautta ja olin ollut useissa ortodoksisissa häissä ja ristiäisissä. Ajattelin, että kun muutan pois kotikaupungistani Kajaanista, käännyn ortodoksiksi.

Jostain syystä ortodoksisuus kuitenkin jäi taka-alalle. Hyvän ystäväni kutsumana tulin tutustuneeksi myös helluntaiseurakuntaan. Sielläkin kyllä rukoiltiin, intensiivisesti ja riemukkaasti, mutta tunsin oloni hyvin vieraaksi kielillä puhuvien ihmisten ja eläväisten saarnaajien keskellä, vaikka minut otettiin hyvin vastaan ja ihmiset olivat ystävällisiä. Jouduin toteamaan, että karismaattinen helluntailaisuus ei ollut minua varten.

Kun aloitin teologian opintoni, päätin, että hyvä on, olen sitten luterilainen: käyn sunnuntaisin luterilaisessa messussa, ehkä minusta tulee jopa luterilainen pappi. Paria vuotta myöhemmin Taizésssa sain tietää, että tämä ei suinkaan ollut minun tieni.

Miksi minusta ei tullut ortodoksia? Tai helluntailaista? Ihan hyvin olisi voinut tulla. Kun aloitin kääntymiseni katolilaiseksi vuoden kestävällä johdantokurssilla, minulla ei ollut aavistustakaan, miksi istuin juuri johdantokurssilla katolilaisuuteen. Se vain tuntui oikealta, ja olin täysin varma, että Jumala kutsui minua juuri katolilaiseksi. Olen edelleenkin asiasta yhtä varma, vaikka en edelleenkään täysin ymmärrä syytä kääntymiseeni. Olisin aivan hyvin voinut jatkaa elämääni luterilaisenakin: minulla ei ollut koskaan mitään esimerkiksi naispappeutta tai Lutheria vastaan.

Oltuani uudella tielläni pian kolme vuotta minulla on jo joitakin arvauksia syistä, joiden vuoksi Jumala kutsui minut katolilaiseksi. Ensinnäkin olen saanut hengelliseen elämääni säännöllisyyttä ja syvyyttä, jota olin puolisalaisesti kaivannut jo pitkään. Voin osallistua messuun joka päivä, ja Kristus tulee konkreettisesti luokseni eukaristiassa. Tällä on ollut huikea vaikutus sisäiseen elämääni: haluan viettää Jumalan kanssa aikaa joka päivä, haluan nähdä vaivaa, jotta voisin olla Hänen kanssaan. Jumala ei ole vain Taizéssa, vaan kaikkialla, missä rukoilen ja pysähdyn kuuntelemaan.

Toiseksi katolilaisuus on mahdollistanut kristinuskon elämisen jokapäiväisessä elämässä muutenkin kuin päivittäisen rukouksen kautta. Katolilaisuudessa aktiivinen pyrkiminen hyvään on tärkeällä sijalla, minkä vuoksi usko ei ole pelkkää Jumalan olemassaolon ja Jeesuksen sovitustyön hyväksymistä, vaan hyvin käytännöllistä kilvoittelua, Kristuksen kaltaisuuteen pyrkimistä. Kun pyrkii tekemään hyvää, pyrkii lähemmäs Jumalaa. Kaikesta voi tehdä rukousta ja kaiken voi omistaa Jumalalle. Usko on läsnä jokaisessa asiassa jota päivän aikana teen.

Kolmanneksi, olen saanut todella hyvää seuraa ja apua vaellukselleni kohti Jumalaa. Jälkeenpäin verraten, luterilaisena olin Jumalan edessä hyvin yksin: usko on henkilökohtainen ratkaisu, synnit pyydetään itse anteeksi, Jumalaa rukoillaan itse suoraan. Katolilaisena voin rukoilla kaikkien pyhien kanssa, jotka ovat jo Jumalan luona. He ovat osa samaa Kristuksen mystistä ruumista, kirkkoa, kuin minä, mutta ovat jo osa sen taivaallista ulottuvuutta. Neitsyt Mariasta olen saanut hengellisen Äidin, joka pitää minusta huolta rukoilemalla puolestani. Synneistäni ylös minut auttavat papit, jotka ripin sakramentissa välittävät minulle Jumalan armon. Katolilainen ei ole uskonsa ja siinä kasvamisen kanssa koskaan yksin. Hengellistä ohjausta pidetään edellytyksenä kristittynä kasvamiselle, Kristuksen kaltaiseksi kasvetaan yhdessä.

Olisinko voinut syventää suhdettani Jumalaan ja pysyä luterilaisena? Tuskin. En väitä, että se ei olisi kenellekään mahdollista, mutta se ei olisi ollut mahdollista minulle. Siksi minusta tuli katolilainen. Jumala kutsuu lähelleen kaikkia, olipa kyseessä luterilainen tai katolilainen.

Advertisements