Aneista

Aneilla ei välttämättä ole kovin hyvä kaiku katolista kirkkoa ja sen oppia vastustavien ihmisten mielissä. Niiden ymmärtämiseksi on jollakin tavalla osattava asettaa ne opin kokonaisuuden kannalta oikeaan mitta- ja merkityssuhteeseen. Teen seuraavassa lyhyehkön yrityksen.

3222045903_a2d5d53bd6_o-LAluksi on syytä korostaa, ettei Kirkon elämä ja opetus ole ensi sijassa lain lukemista ja syntien laskemista. Päinvastoin olennaista siinä on ilosanoman julistaminen ja ilosanomasta eläminen, jotta ihminen voisi kasvaa päivä päivältä yhä lähemmäs Kristusta hänen Kirkossaan ja tulla pyhäksi, aina vain enemmän Kristuksen kaltaiseksi, Jumalan tahdon mukaiseksi.

Kristillinen elämä tarkoittaa siksi omien valintojen ja tekemisten tarkastelua Jumalan näkökulmasta. Siinä on Kirkon opetus ja hyvän rippi-isän apu lähes korvaamattomana apuna. Tässä mielessä aneet liittyvätkin juuri siihen, että ihminen näkee ja tunnistaa omat todelliset syntinsä ja pyrkii korjaamaan tekemänsä virheet ja niiden seuraukset Jumalan armahtavaisuuteen luottaen.

Synti on ihmisen tietoisesti tekemä paha teko, siis teko hyvää tahtovan Jumalan lakia vastaan. Synti voi kohdistua suoraan Jumalaan, mutta useimmiten synti kohdistunee ensi sijassa toisiin ihmisiin tai tekijään itseensä ajatuksina, sanoina, tekoina tai laiminlyönteinä. Mutta kaikki, mikä kohdistuu johonkin luotuun, kohdistuu myös Luojaan. Niinpä jokainen synti on aina myös teko Jumalaa vastaan.

Synti on tietynlainen rikos tai rikkomus, ja – niin kuin mitä tahansa rikosta, jota täytyy katua ja pyytää anteeksi – myös syntiä seuraa rangaistus, jolla teko sovitetaan. Synnintekijä saa syntinsä anteeksi Jumalalta ripin sakramentissa, edellyttäen, että hän katuu tekoaan ja pyytää sitä vilpittömästi anteeksi ja lupaa olla enää tekemättä samaa syntiä uudestaa – lupaa ainakin yrittää sitä.

Ihmisten välisissä suhteissa on tapana sovinnon aikaansaamiseksi, että tehtyä rikettä pyydetään anteeksi ja  aiheutettu vahinko korvataan. Analogisesti: Jumalaa vastaan tehty rikkomus saadaan anteeksi syyllisyyden puolesta – se on mahdollista Kristuksen ristinuhrin takia –, mutta vahinko on jäljellä. Aneet liittyvät juuri tähän. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ne ovat “syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus“.

Yksinkertaistaen kyse on siis siitä, että tekemämme synnit niiden anteeksisaamisen jälkeenkin jättävät kuolemattomaan sieluumme velvollisuuden korvata aiheuttamamme vahinko. Tämä syntiemme aiheuttama vahinko on tahra, joka meille jää puhdistettavaksi kuolemamme jälkeen kiirastulessa (sikäli kuin Jumala on meidät armeliaisuudessaan tuominnut pääsemään osalliseksi taivaan iloista).

Aneet ovat Kirkon suoma erityinen mahdollisuus vapautua jo tässä ajassa syntiemme aiheuttamasta ajallisesta rangaistuksesta. Niistä voi päästä osalliseksi jokainen “oikein asennoitunut kristitty“. Niitä ei voi ostaa eikä varsinaisesti ansaita, vaan ne ovat Jumalan Kirkkonsa kautta hallinnoima lahja sellaisille uskoville, jotka täyttävät jonkin erityisen vaatimuksen (esim. osallistumalla johonkin tiettyyn pyhiinvaellukseen) sekä seuraavat yleiset ehdot:

  • hän on sisäisesti täydellisesti irrottautunut synnistä, jopa lievästä synnistä,
  • hän on sakramentaalisesti tunnustanut syntinsä,
  • hän on ottanut vastaan pyhän eukaristian (mieluiten osallistumalla messuun, mutta pelkkä pyhän kommuunion saaminen riittää aneeseen), ja
  • hän on rukoillut paavin tarkoitusten puolesta.

Näin tarkasteltuna aneet ovat ensi sijassa hengellisen elämän kannustimia. Ne tarjoavat mahdollisuuden uskoa ja toivoa, että me mahdollisimman pian kuolemamme jälkeen pääsisimme näkemään Jumalan itsensä kasvoista kasvoihin ja iloitsemaan iankaikkisesti hänen kanssaan. On tärkeää kuitenkin muistaa, että aneen ehtojen täyttymisen tuntee yksin Jumala.

— Marko Tervaportti —

(Sitaatit ovat Katolisen kirkon katekismuksesta, 1471.)

—  —  —

Linkkejä:

Advertisements