Kahdenkymmenen vuoden ystävyys

Kävimme mieheni ja nuorimman veljeni kanssa toukokuun lopulla Bostonissa katolisen ystävättäreni häissä.friendship-loyalty-love-stretch-bracelet-2003912

Tutustuin ystävättäreeni vuonna 1991, kun kävimme molemmat Jonas Clarke Middle Schoolin seitsemättä luokkaa Lexingtonissa, Bostonin asuinlähiössä. Satuimme istumaan vierekkäisille paikoille äidinkielen (eli englannin) tunnilla, ja olimme ystävät siitä lähtien. Kun perheeni vuoden päästä muutti takaisin Suomeen, ystävyytemme jatkui kirjeiden välityksellä. Välillä puhuttiin puhelimessakin. Näiden yli kahden vuosikymmenen aikana ystäväni on käynyt Suomessa kerran, ja minä hänen luonaan kerran. Kerran teimme myös yhteisen matkan New Yorkiin. Internet mahdollisti yhteydenpidon sähköpostin ja Skypen välityksellä. Yli 20 vuotta ”etäystävyyttä” ei riittänyt vieraannuttamaan meitä, vaan sain kutsun ystäväni häihin. Olin onnellinen, kun saimme matkan järjestymään.

Ystävättäreni on irlantilaista sukujuurta ja katolilainen. Muistan, että hänen perheensä kävi sunnuntaisin kirkossa, mutta en usko olleeni perillä siitä, mihin kirkkokuntaan perhe kuului. Jos tiesinkin, en siitä mitään ymmärtänyt. Amerikassa kaikki tuntuivat edustavan eri uskontoja tai kirkkokuntia, toisin kuin Suomessa. Luokkatovereissani oli kristittyjä mitä erilaisimmista kirkkokunnista, ja myös juutalaisia, mikä mielestäni oli kaikkein eksoottisinta. Muistan uskoneeni silti vakaasti, että evankelis-luterilaisuuden täytyi olla maailmalla vallitseva usko, johon nämä luokkatoverini eivät jostain syystä kuuluneet. Edustamaani kirkkokuntaa minulta kysyttiin usein, ja vastasin kysymykseen aina itsevarmasti ”evangelical lutheran”. Vasta jälkeenpäin olen miettinyt, mahtoiko tällainen protestanttisuuden suuntaus olla itärannikkolaisille luokkatovereilleni lainkaan tuttu.

Ystävättäreni oli siis ensimmäinen tuntemani katolilainen. Seuraavan kerran tapasin katolilaisia ollessani Erasmus-vaihdossa Belgiassa. Tällä kertaa, parikymppisenä, olinkin sitten mielestäni erinomaisen hyvin perillä siitä, mitä katolilaisuus merkitsi. Katolilaiset olivat ylimielisiä sovinisteja, jotka palvoivat Rooman paavia ja pyhimyksiä, myivät aneita, uskoivat taikauskoisesti ihmeisiin (hölynpölyä) ja kohtelivat kaltoin ainoaa Jumalaa pelkäävää pappiaan, Martti Lutheria. Erityisen ärsyttäviä heistä teki se, että he kävivät yhtenään kirkossa (pätemistä!), antoivat rahaa kerjäläisille (rahoillaan kerskaajat!) ja toisinaan tunsivat Raamatun paremmin kuin minä.

Tajusin että ystäväni Lexingtonissa oli katolilainen vasta, kun itse olin vuonna 2008 tehnyt elämäni suurimman ”takinkäännön” ja saanut vahvistuksen sakramentin katoliselta kirkolta. Asia tuli silloin puheeksi sähköpostikeskustelussa. Kävi ilmi, että ystäväni oli aikuisiällä erkaantunut kirkosta eikä ollut saanut vahvistuksen sakramenttia. Mutta samoihin aikoihin, kun oma etsintäni vei minua yhä lähemmäs katolista kirkkoa, oli ystäväni alkanut löytää uskoaan uudelleen. Löysimme ystävyyssuhteestamme uuden, yhdistävän tekijän. Siinä, missä aluksi olimme sisarukset nörttiydessä (pelasimme yhdessä paljon konsolipelejä…), meistä oli tullut sisarukset uskossa.

Ystäväni ja hänen katolinen sulhasensa saivat vahvistuksen sakramentin yhdessä, tämän vuoden keväällä. He olivat saaneet kirkolta henkilökohtaista konfirmaatio-opetusta monen kuukauden ajan. He olivat myös yhdessä päättäneet, että ”tosi rakkaus odottaa”. Kun puhuimme asiasta ystävättäreni kanssa, hän totesi, että hänelle oli aina ollut jokseenkin selvää, että seksi kuuluu avioliittoon. Vapaassa Pohjolassa kasvaneena en osannut muuta kuin hämmästellä, mistä moinen vakaumus oli tullut ja miten se oli kestänyt. Tätä taustaa vasten vihkiseremoniassa luettu kappale Laulujen Laulusta tuntui erityisen osuvalta:

”10 … Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! 11 Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois. 12 Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. 13 Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät, viiniköynnöksen nuput aukeavat ja levittävät tuoksuaan. Nouse, kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! 14 Kyyhkyni, kallion kätkemä, vuoren seinässä lymyävä, anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä sinun äänesi on suloinen, ihanat ovat sinun kasvosi.”

Vihkiseremonian lopuksi koko juhlaväki antoi tuoreelle hääparille siunauksen. Kädet ojennettiin hääparin ylle, ja lausuttiin yhdessä siunausrukous, jossa muun muassa luvattiin olla hääparin tukena. Kaunis katolinen perinne, josta itselleni (katolisiin häihin tottumattomana) tuli mieleen paavi Franciscuksen pyyntö Pietarin aukiolle kokoontuneelle kansalle saada heiltä ensin siunaus tehtäväänsä Rooman piispana.

Toivotan amerikkalaiselle sielunsisarelleni ja hänen miehelleen onnea ja siunausta tässä yhteisessä kutsumuksessa, joka on kristillinen avioliitto!

— Miira Kuhlberg —

Advertisements