Jumalan olemassaolo – osa 1: fideismin haaste

capilla-sixtina3Katolisen kristinuskon yhtenä perusedellytyksenä voidaan pitää sitä, että Jumala on olemassa. Siksi lienee paikallaan käsitellä kysymystä Jumalan olemassaolosta myös tässä blogissa. Aiheeseen liittyvät kysymykset ovat epäilemättä äärimmäisen kiistanalaisia, joten tehdäkseni minkäänlaista oikeutta erilaisille näkökulmille olen päättänyt jakaa aiheen käsittelyn useaan osaan.

Tässä ensimmäisessä osassa haluan lähinnä kysyä ja etsiä vastausta siihen, mitkä roolit uskolla ja järjellä voivat olla Jumalan tuntemisessa. Monet uskovaiset (ja muutkin) vastustavat rationaalista diskurssia Jumalan olemassaolosta mitä erilaisimmista syistä, ehkä useimmiten siksi että jakavat oman ajattelunsa vahvasti ns. järkiasioihin ja uskonasioihin, joilla ei ole välttämättä mitään yhtymäkohtaa. Toisaalta jotkut pitävät Jumalan olemassaoloa itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse perustella.

Lähtökohta katolisessa uskossa

Katolisen kirkon katekismuksessa todetaan, että ”ihmisjärjen on luonnollisen valon avulla mahdollista luontokappaleista lähtien varmuudella oppia tietämään Jumala, kaiken luodun alkulähde ja lopputavoite.” Katekismuksessa lukee myös, että ”[m]aailmankaikkeuden liikkeen ja synnyn, sen osien toisistaan riippuvuuden, järjestyksen ja kauneuden perusteella voidaan tietää, että Jumala on sen alku ja päämäärä.”

Teologis-filosofisessa keskustelussa tämä liittyy erotteluun joka tehdään ilmoitukseen perustuvan ja luonnollisen teologian välillä. Ensimmäinen perustuu nimensä mukaisesti yliluonnollisen toimijan antamaan ilmoitukseen. Katolisessa kristinuskossa tämä ilmoitus on Jumalan Sana, Jeesus Kristus, josta todistavat sekä Traditio että Raamattu (isolla t:llä erotuksena traditiosta, jolla voidaan tarkoittaa perinteitä yleisesti).

Jälkimmäinen, luonnollinen teologia (jota kutsutaan myös uskonnonfilosofiaksi), taas perustuu vain ja ainoastaan argumentteihin, joiden todenmukaisuutta voidaan arvioida tavallisella ihmisjärjellä, ts. sellaisilla keinoilla ja sellaiseen kokemukseen perustuen, jotka eivät edellytä minkään erityisen jumalallisen ilmoituksen hyväksymistä.

Olen päättänyt rajata oman tarkasteluni koskemaan vain niitä kysymyksiä, joita voidaan selvittää puhtaan järjen keinoin. Tämä tarkoittaa, että tätä kirjoitusta missään nimessä voi pitää katolista kokonaisnäkemystä edustavana. Kyseessä on vain henkilökohtainen filosofinen mielipiteeni, jonka en kuitenkaan usko olevan ristiriidassa katolisen kirkon käsityksen kanssa.

Fideismin ongelma

Joskus kuulee väitettävän, ettei Jumalan olemassaoloa pitäisi edes yrittää todistaa. Saatetaan ajatella, että yhtäältä on uskomuksia, jotka voidaan oikeuttaa järjellä ja toisaalta uskomuksia, jotka voidaan oikeuttaa ainoastaan itse uskolla.

Tällaista suhtautumista voidaan kutsua fideismiksi (lat. fides = usko), vaikkakin se on ymmärrettävästä syystä leima, jota monet eivät hyväksyisi. Katson kuitenkin, että se kuvailee hyvin sitä tapaa, jolla uskoon ja järkeen joskus suhtaudutaan.

Fideismi sisältää nähdäkseni seuraavan ongelman: jos minulta kysytään miksi uskon, ja vastaan että uskon koska uskon, tämä on oikeastaan vastauksen antamisen välttelemistä. Se, että kuvailen jotain toimintaani ei ole sama asia kuin että annan sille syyn. Vertaukseksi: jos minulta kysyttäisiin, miksi syön ja vastaisin, että syön koska syön, ei tätä varmasti pidettäisi kunnon vastauksena, vaan juuri vastauksen antamisen välttämisenä.

Edellä esitetty on tietysti vain ns. olkinukkeversio kenen tahansa itseään kunniottavan fideistin ajatuksista, mutta myös sofistikoituneemmat fideistit ajautuvat nähdäkseni samantyyppiseen ongelmaan. Uskon ja järjen jakaminen kahteen eri valtakuntaan täytyy tapahtua jollain perusteella tai muuten kyse on oman toimintansa kuvailemisesta, ei perustelemisesta. Perustelun olemus puolestaan ymmärretään joksikin, jonka ymmärtämiseksi tarvitaan järkeä. Näin ollen tämänsuuntainen fideisti kääntyy itseään vastaan ja lopulta joutuu myöntämään järjen välttämättömyyden uskonnollisessa ajattelussa.

Fideistille tarjoutuu toki mahdollisuus väittää, että ainoastaan tietynlaisen ”sisäisen” subjektiivisen kokemuksen omaava henkilö voi ymmärtää, mistä uskossa on kyse. Siispä niille, joilta tämä kokemus puuttuu, ei voi tällaisen fideistin mukaan yrittää filosofisessa mielessä todistaa yhtään mitään Jumalasta. Tällaisen uskon oikeaksi todistamisen onkin oltava ainoastaan epäsuoraa: fideisti voi yrittää esim. vedota siihen, että ainoastaan tosi uskomus voi aiheuttaa uskovassa tietynlaisen muille näkyvän toiminnan, kuten valmiuden kärsimään ja kuolemaan uskonsa puolesta. Tällainen todistaminen on toki tärkeä osa kristillistä traditiota, mutta ainoastaan fideisti voi pitää tätä ainoana mahdollisena todistamisen muotona.

Edellä esitetty käsitys on itsessään tietysti täysin mahdollinen filosofinen kanta. Sen ongelma on kuitenkin seuraava: lähes kaikilla uskonnollisiksi leimatuilla uskomuksilla on tärkeitä vaikutuksia käytännön elämään. Usein nämä vaikutukset johtuvat uskontojen esittämistä vaatimuksista, kuten erilaisista kielloista. Nämä kiellot voivat myös koskea ei-uskovaisia, ja uskovaisia saatetaan jopa käskeä yrittämään vaikuttaa ei-uskovaisten toimintaan.

Niinpä ei-uskovaisille on voitava perustella, miksi esimerkiksi tietynlainen toiminta ei ole hyväksyttävää. Tässä kohtaa aikaisemmin esitetty todistamisen muoto (jos sitä pidetään ainoana todistamisen muotona) ajautuu ongelmiin: eri uskonnot sisältävät väittämiä, jotka loogisesti sulkevat toisensa pois. Kuitenkin samoihin loogisesti toisensa pois sulkeviin väittämiin perustuvat käskyt kykenevät tuottamaan ihmisissä samanlaisia seurauksia: marttyyreita ja hyväntekijöitä löytyy niin kristinuskon, islamin kuin buddhalaisuuden historiasta.

Fideistin on siis hyvin vaikea perustella ei-uskovaisille, miksi juuri hänen uskontonsa käskyjä on noudatettava. Ei-uskovaisella taas ei välttämättä ole mitään syytä vakuuttua fideistin subjektivistisesta todistuksesta. Tästä syystä katson, ettei kristitynkään samanaikaisesti ole mahdollista pyrkiä vaikuttamaan ei-kristittyjen näkemyksiin ja olla fideisti.

Fideismiä ei pidä sekoittaa aikaisempaan erotteluun ilmoitukseen perustuvasta ja luonnollisesta teologiasta. Katolinen näkökulma asiaan on, että kumpikin tunnustetaan itsenäisesti päteväksi tavaksi saavuttaa tieto Jumalan olemassaolosta, ja vain ilmoitukseen perustuva teologia paljastaa meille suuren osan Jumalaa koskevista totuuksista (kuten sen että Hän on Isä, Poika ja Pyhä Henki).

Lopuksi

Fideismi on vain yksi aikakaudellemme tyypillinen este, joka täytyy ylittää, ennen kuin Jumalan olemassaolosta voidaan alkaa käydä rationaalista keskustelua. Seuraavassa osassa tarkastelen skientismiä eli eksklusiivista (luonnon)tiedeuskovaisuutta, joka on este paitsi Jumalan olemassaolon todistusten esittämiselle, myös kaikelle muulle metafyysiselle ajattelulle.

Lisää aiheesta:
http://plato.stanford.edu/entries/fideism/

John Antturi

Advertisements