Tasa-arvosta ja avioliitosta

avioliitto

Jos ymmärrän oikein, tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kahdella ihmisellä on yhtäläiset oikeudet, etuudet ja velvollisuudet. Puhutaan miesten ja naisten palkoista jne. Tasa-arvo toteutuu siis esimerkiksi silloin, kun samasta työstä maksetaan sama palkka riippumatta siitä, tekeekö työn mies tai nainen, tämä ihminen tai tuo toinen. Tasa-arvon odotetaan toteutuvan myös sukupuolesta riippumatta.

Kun puhutaan avioliitosta, käsittääkseni tasa-arvon käsitteeseen sopii silloin kysymys, onko miesten tai naisten yhtä mahdollista solmia avioliitto. Ja onhan heillä. Mutta sitä tasa-arvo ei tarkoita, että olisi mahdollista solmia avioliitto kenen tai minkä tahansa kanssa. Nykyinen avioliittolaki ei kohtele avioliiton solmimista haluavia eri tavoin. Sen sijaan se määrittelee, millaisessa tilanteessa avioliitto on mahdollista solmia. Ja tämän perusmääritelmän se on perinyt kaukaa historiasta.

Ensimmäinen väitteeni on siis, että avioliittolaki on jo nyt tasa-arvoinen.

Mistä nyt sitten puhutaan? Taitaa olla niin, että tasa-arvoisuuden sijasta yhteiskunnallista keskustelua käydään oikeasti jostakin ihan muusta. Siitä nimittäin, että on olemassa pieni joukko ihmisiä, jotka elävät parisuhteessa toisen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. He haluavat nyt, että käsitystä avioliitosta muutettaisiin ja avioliitto-käsitteen sisältöä uudistettaisiin, jotta heidänkin parisuhdettaan voitaisiin kutsua ”avioliitoksi”.

Perinteisesti avioliittoa on kuitenkin pidetty yhden miehen ja yhden naisen välisenä elinikäisenä julkisena instituutiona, jonka varaan he ovat perustaneet perheen ja jonka yhteydessä he ovat saaneet ja kasvattaneet lapsensa. Avioliiton perusta on miehen ja naisen biologinen ja henkinen komplementaarisuus, toisiaan täydentävyys. Samaa sukupuolta olevissa pareissakin jälkimmäinen ominaisuus on mahdollinen, mutta biologinen komplementaarisuus puuttuu. Näin puuttuu myös periaatteellinen mahdollisuus saada yhteisiä lapsia, mikä on osa avioliitto-käsitteen olennaista sisältöä.

Toinen väitteeni on, että samaa sukupuolta olevaa parisuhdetta ei voi kutsua avioliitoksi, koska se ei täytä sen kriteereitä.

Voidaan perustellusti kysyä niiltä, jotka kannattavat niin sanottua tasa-arvoista avioliittolakia, mitkä heidän tavoitteensa oikein ovat. Onko kysymyksessä todellakin halu muuttaa avioliitto-käsitteen määritelmää? Sehän nyt olisi vain turhamaisuutta. Miksei avioliitto voisi olla avioliitto ja parisuhde olla parisuhde?

Vai tavoitellaanko kampanjalla jotakin muuta? Todennäköisesti kyllä. Avioliittolain ja parisuhdelain olennainen ero on oikeastaan vain siinä, että edellisessä pariskunta voi yhdessä adoptoida lapsen, kun taas parisuhdelaki ei anna tällaista mahdollisuutta. Avioliittolain muuttaminen ”sukupuolineutraaliksi”, mikä samalla tarkoittaa klassisen avioliitto-käsityksen romuttamista, on siis vain väline aivan muun tavoitteen saavuttamiseksi.

Kolmas väitteeni on, että avioliittolain muutos ei ole päämäärä vaan väline.

Jossakin määrin voidaan ymmärtää, että jokainen ihminen tuntee tarvetta olla arvostettu omissa elämänvalinnoissaan. Arvostuksen kokemisen kaipuu ei kuitenkaan ole mikään varteenotettava peruste joidenkin julkisten oikeuksien saamiselle kyseisen elämäntavan perusteella. 

Yhteiskunta on rakentunut avioliiton ja perheen perustalle eikä päinvastoin. Nyt yritetään muokata tätä perustavaa suhdetta ja järjestystä uudestaan ja itse asiassa vaihtaa koko rakennelman kulmakiveä. On kysyttävä, onko haluttu muutos tarpeellinen tai oikeutettu.

Onko avioliittokäsitys vanhanaikainen? Ei. Onko kahden samaa sukupuolta olevan ihmisen parisuhde kielletty? Ei. Entä onko avioliitto ja niin sanottu homoliitto sama asia? Ei. Miksi sitten ne pitäisi yhdistää? Ei miksikään.

Neljäs väitteeni on, ettei ole olemassa mitään todellista tarvetta yhdistää avioliittolakia ja parisuhdelakia.

Entä onko oikein, että rekisteröidyssä parisuhteessa olevat henkilöt voivat yhdessä adoptoida lapsia? Tämä lienee koko keskustelun varsinainen sisältö, tunteellisen ”minäkin haluan solmia avioliiton” -toiveen takana. Monien mielestä kysymykseen täytyy vastata myönteisesti. Onhan hyvä, että lapsi pääsee rakastavaan kotiin. Mutta onko niin? Eikö yhteiskunnan ennemminkin pitäisi tavoitella lasten adoptiossa sitä, että lapset pääsevät sellaiseen elinympäristöön, jossa lapset luonnollisestikin syntyisivät ja kasvaisivat? Ei se ole tasa-arvon vastaista.

Vaikka yksikään avioliitto tai perhe ei ole täydellinen eikä yksikään lapsi kasva täydellisessä ympäristössä, ei tämä epätäydellisyys ole mikään peruste sivuuttaa avioliittoon perustuvan perheen perustavaa arvoa ja merkitystä ihmisen tasapainoisen kasvun kannalta. Se on oikeastaan ainoa yksikkö ja instituutio, jota yhteiskunnan on kaikin voimin suojeltava ja tuettava.

Kysymys ei ole aikuisten oikeudesta adoptoida vaan lasten oikeudesta päästä adoption kautta mahdollisimman luonnolliseen ja aitoon kasvuympäristöön, jossa he adoptiovanhempiensa esimerkin ja kasvatuksen kautta voisivat kasvaa kohti normaalia, tasapainoista ja hedelmällistä aikuisuutta.

Viimeinen väitteeni on, että adoptio-oikeutta on tarkasteltava lasten oikeuksien kannalta ja että tähän oikeuteen kuuluu, että lapset adoptoidaan avioliittoon perustuvaan perheeseen.

Lopuksi on sanottava, että mielestäni käynnissä oleva avioliittokeskustelu sisältää aavistuksen epärehellisiä aineksia. Olisi reilusti ja asiallisesti keskusteltava asioista niiden oikeilla nimillä: 

Kysymyshän ei ole avioliittolaista vaan avioliiton käsitteestä. Varsinainen ongelma ei ole laki eikä käsite vaan se, että halutaan saavuttaa tietty oikeus, jota nykytilanteessa ei ole.

Avioliitto on muutakin kuin rekisteröity parisuhde. Se on nimenomaan luonnollisen, biologisen ja komplementaarisen ihmissuhteen vahvistava instituutio. Adoptio-oikeuden puuttuminen nykyisen avioliittolain ulkopuolella ei ole ihmisoikeusloukkaus. Sen säilyttäminen nykymuodossa on hyvin perusteltavissa.

Marko Tervaportti

Advertisements