Hyvettä, kiitos!

hyveetSain parisen vuotta sitten ystävältäni lahjaksi taulun, jossa on englanninkielinen sitaatti: ”Virtue is the chiefest beauty of the mind; the noblest ornament of humankind. Virtue is our safeguard and our guiding star that stirs up reason when our senses err.” Keittiön seinältä käsin taulu muistuttaa minua päivittäin siitä miten osuva sitaatin sanoma ainakin omalla kohdallani on. Ehkäpä juuri se sai minut samoihin aikoihin hankkimaan Peter Kreeftin kirjan Back to Virtue (suom. Paluu hyveeseen). Kirjassa selvitetään hyveiden ja muutoin eettisen toiminnan välistä eroa esimerkkien kautta (Kreeft vertaa mm. kristillisen hyvekäsityksen ja muiden tunnettujen eettisten järjestelmien ominaispiirteitä toisiinsa). Menemättä tässä sen kummemmin kirjan sisältöön, Kreeft muistuttaa mielestäni huomionarvoisesti, että hyveiden harjoittaminen ei ole mitään pliisua kivailua, vaan välillä rankkakin haaste, johon vastaaminen edellyttää jopa urhoollisuutta. Itse asiassa urhoollisuus on eräs hyveen latinankielisen käsitteen ’virtus’ merkityksistä.

Lingvisti minussa rakastaa erilaisia määritelmiä. Lukijalle kenties jo tutulla Hyvejohtajuus-sivustolla hyveelle annetaan seuraava määritelmä: ”Hyve on hyvä luonteenpiirre, joka näkyy teoissa. Hyve on latinaksi virtus, joka merkitsee voimaa ja valtaa. Hyveen voidaan myös ajatella olevan kahden toimintakapasiteettia surkastuttavan paheen välinen kultainen keskitie tai huippu. Hyveitä on monenlaisia ja niissä voi harjaantua”. Määritelmää lukiessa ei voi olla ajattelematta, että sanat harjaantuminen, voima, valta, kultainen keskitie ja huippu antavat hyveistä aivan uudenlaisen, haastavan ja dynaamisen kuvan kuin stereotypia hyveistä menneisyyteen kuuluvana ilmiönä, johon väistämättä liittyy ankara ilottomuus, tylsyys, huumorintajun puute ja epämääräinen passiivisuus.

Hyveet ja tunteet?

Englanninkielisessä katolisessa blogosfäärissä on jo jonkin aikaa ollut tapetilla käsite ”emotional virtue”, millä tarkoitetaan hyveiden harjoittamista ja soveltamista nimenomaan tunteisiin ja tunne-elämässä. Ajatus oli minulle uusi, mutta on helppo kuvitella, että pelkästään neljän päähyveen (ymmärtäväisyys/harkitsevuus, oikeudenmukaisuus/oikeamielisyys, urhoollisuus/mielenlujuus sekä kohtuullisuus/maltillisuus) tietoinen harjoittaminen voi positiivisella tavalla mullistaa ihmissuhteemme. Kristittyinä meitä kehotetaan erityisesti rakastamaan, Jumalaa, lähimmäisiämme ja itseämme. On selvää, että tässä tehtävässä hyveet voivat olla meille suureksi avuksi. Itse koen, että hyveillä on käytännönläheinen merkitys eräänlaisena tiekarttana, joka osoittaa meille hyvän tavan elää ja rakastaa.

Harjoitus tekee mestarin

En malta olla siteeraamatta Paavalia, joka ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille vertaa elämää juoksukilpailuun peräänkuuluttaen juoksijoilta tarmokasta kurinalaisuutta, joka tekee maaliin pääsyn mahdolliseksi: ”Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun” (1. Kirje korinttilaisille 9:24-27).

Tiedostamme me sitä tai emme, olemme kaikki täällä tavoittelemassa juuri tuota katoamatonta seppelettä. Millä tavalla voimme sitten vahvistaa hyveiden alkuja itsessämme, jotta elämämme ei olisi edellä kuvatun laista juoksua vailla päämäärää? Tapoja toimia on varmasti yhtä monta kuin on toimijaakin. Tärkeintä olisi löytää resepti, joka toimii omalla kohdalla. Itselläni on tapana uuden haasteen tai asian edessä kerätä siitä mahdollisimman paljon tietoa. Se auttaa hahmottamaan mistä asiassa on kyse, mitä mahdollisesti voin sille tehdä ja miksi.

Teoriasta käytäntöön

Kuten yllä oleva määritelmä meille kertoo, hyveet näkyvät teoissa. Pelkkä asiaan perehtyminen lukemalla ei riitä, vaan tarvitsemme myös konkreettisia, hyveellisiä tekoja. Koska hyveitä voidaan harjoittaa siinä missä fyysisiä ominaisuuksiakin, on harjoittelun oltava yhtä lailla säännöllistä ja johdonmukaista kuin urheilussakin. Jos haluaa kehittää itsessään vaikkapa kohtuuden hyvettä, on selvää että aina ei tunnu kovinkaan kivalta olla ottamatta sitä ylimääräistä santsiannosta tai mennä aikaisemmin nukkumaan sen sijaan, että katsoisi vielä sen viidennen jakson mielisarjaa putkeen tietäen että aamulla odottaa aikainen herätys töihin.

Valintamme ratkaisevat sen mitä ominaisuuksia itsessämme edistämme, olimme siitä tietoisia tai emme. Edelleen aikaisemman urheiluanalogian mukaisesti, ilman toistojen kautta saatuja ärsykkeitä (tekoja) hauis (hyve) ei kasva. Onneksi ajan mittaan toistot eivät tunnu enää yhtä raskailta ja jossain vaiheessa on siirryttävä jopa raskaampiin painoihin (mikä ei itselläni ole ihan lähitulevaisuudessa edessä). Omana strategianani on laatia lista hyveistä, josta valitsen viikoittain hyveen, johon pyrin keskittymään viikon aikana. Loppuviikosta kartoitan miten onnistuin ja tuliko sillä kertaa juostua päämäärättä vai pääsinkö peräti maaliin saakka.

— Janina Juuti

Advertisements