Kristityn vaellus

Rippikouluikäisenä luin John Bunyanin 1600-luvulla kirjoittaman teoksen Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress). Kirjassa päähenkilö Kristitty etenee vertauskuvallisessa maailmassa kohti taivasta ja ikuista elämää.

Tänä kesänä olin kahden ystäväni kanssa vaeltamassa Italiassa Franciscus Assisilaisen jalanjäljissä. Kävelimme yhteensä melkein 130 kilometriä halkoen Apenniineja, päätyen Franciscuksen kaupunkiin Assisiin. Vaeltaessamme harjoitimme paitsi mitä perinteisintä kristillistä rukouksen muotoa, pyhiinvaeltamista, myös ruohonjuuritason ekumeniaa: ystäväni ovat luterilaisia, toinen heistä on luterilainen pastori.

Näkymä Assisista, Italiasta.

Entisenä luterilaisena tulin matkallamme peilanneeksi, mikä erottaa menneisyyttäni luterilaisena ja nykyisyyttäni katolilaisena, mihin suuntaan olen kulkenut? Kun aloin kasata ajatusteni langanpäitä kirjoittaakseni tämän blogitekstin pyhiinvaeltamisesta, kysymys houkutteli muistoistani esiin Bunyanin vaelluskertomuksen.

Vaeltava Kirkko

Maailma jossa Bunyanin Kristitty vaeltaa on jäänyt mieleeni synkkänä, vaaroja täynnä olevana paikkana, josta on vain jotenkin selviydyttävä jotta lopulta pääsee taivaaseen. Kristitty vaeltaa ja käy taistelunsa siellä yksin, jopa ilman vaimoaan ja lapsiaan. Kirjasta varmasti löytyy paljon myönteisempiäkin ulottuvuuksia, mutta minun teini-ikäinen mieleni nappasi esikuvakseen uhkaavassa maailmassa sitkeästi taistelevan itsenäisen Kristityn.

Ihan todellisessa, joskin satumaisen kauniissa, maailmassa tekemäni pyhiinvaellus Assisiin kuvastaa minulle nyt ajateltuna paljon paremmin kristityn matkaa kohti ikuisuutta; Jos alkaa helteessä tarpoessa janottaa eikä itse ylety tarttumaan vesipulloon, voi pyytää matkakumppaneitaan ojentamaan sen reppunsa kätköistä. Kun itsestä tuntuu että on aivan eksyksissä, tie päättyi eikä edessäpäin näytä olevan mitään, vierellä on joku, joka pelkällä läsnäolollaan saa näkemään valon joka odottaa vain pienen matkan päässä.

On totta, että kristitty kohtaa maailmassa vaaroja, hankaluuksia ja kärsimystä, mutta hän kohtaa ne osana kokonaisuutta, Kirkkoa, joka on Kristuksen ruumis. Ruumiin ideaan kuuluu olennaisesti se, että kaikki sen osat toimivat yhdessä. Jos esimerkiksi varpaani olisi päättänyt kesken pyhiinvaelluksen että haluaisi olla perillä Assisissa nopeammin kuin muu ruumiini, olisi tienposkesta löytynyt hyvin pian varpaan raato ja hieman taaempaa kärsivä, entistäkin hitaammin kulkeva vaeltaja.

Maailman vaaroja, toisin sanottuna synnin seurauksia, kuvastaa se, että Kirkossa on hajaannusta. Kun osallistuin matkakumppaneitteni kanssa messuun vaelluksemme varrella, he eivät voineet ottaa vastaan ehtoollista: jouduin jättämään heidät penkkiin istumaan. Tässä tilanteessa minua lohdutti ajatus, joka minua lohduttaa aina turhautuessani kristittyjen hajaannuksen edessä. Kirkko ei vaella pelkällä ihmisvoimalla, vaan sen pyhittymisen lähde on Pyhä Henki, itse Jumala; Kirkko on Kristuksen ruumis nyt, ei vasta tulevaisuudessa. Armo virtaa sen suonissa ja vie parantavaa ravintoa sen kaikille soluille yhdistäen ne osaksi samaa elävää kokonaisuutta.

“Jospa taivas alkaakin jo täällä…”

Mikä parasta, kirkkoruumis ei rajoitu vain ajalliseen todellisuuteen: osa sen jäsenistä on jo ikuisuudessa Jumalan luona ja he ovat samassa elävässä yhteydessä kanssani kuin fyysisesti läsnä olevat ystäväni. He ovat tuki ja turva vaelluksellani vähintään samassa määrin kuin vielä maailmassa elävät ruumiin osaset. Katolilaisena elän todellisuudessa, jossa on useita tasoja. Taivaan todellisuus lävistää koko elämän kaaren tämän pyhien yhteyden kautta. Toisin kuin ajattelin nuorempana, taivas ei olekaan asia tai paikka jonka kohtaan vasta kuoleman jälkeen.

Muistan kuunnelleeni samoihin aikoihin Kristityn vaelluksen lukemisen kanssa gospel-bändi Exitin kappaletta, jossa kysellään “Jospa taivas alkaakin jo täällä? Siitä uneksin.” Nyt voisin vastata laulun kysymyksen sisäistäneelle teini-ikäiselle itselleni, että älä uneksi, kyllä se alkaa jo täällä! Taivas onkin samalla kertaa sekä päämäärä että tie jota pitkin vaellan. Maailma ei ole vain esteitä vaellusreitilleni laittava pakollinen paha, vaan maailma johon Jumala syntyi, jossa hän eli ja näin teki sen pyhittymisen, taivasta kohti kasvamisen, paikaksi. Tätä kautta voi ymmärtää, mistä kristityn vaelluksessa on kyse: Kristuksen kaltaiseksi tulemisesta Hänen kanssaan ja Hänessä kulkemalla.

“Tuomas sanoi hänelle: ‘Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?’ Jeesus vastasi: ‘Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.’” (Joh. 14:5-6)

– Anna-Riina Hakala