Kärsimykselle täytyy tehdä jotakin

Maanosaamme kohtaa parhaillaan yksi suurimmista, ellei suurin muuttoaalto sitten toisen maailmansodan. Eivät vain kymmenet- vaan sadattuhannet syyrialaiset, irakilaiset, pohjoisafrikkalaiset ja afgaanit ovat lähteneet liikkeelle, pois kotimaistaan, omista kodeistaan, kohti turvallisena pidettyä Eurooppaa. Matka vain ei ole turvallinen, eivätkä sen järjestäjistä kaikki ole ollenkaan pyyteettömiä. Toisten ihmisten hädällä tehdään bisnestä.

syyrian_pakolaisia

Kuvalähde: The Catholic Catalogue. Syyrian pakolaisia jumissa Turkin rajalla.

Pakoon on lähdetty, koska vaara uhkaa kotona, mutta monien kohtaloksi on koitunut Välimeren ylityksen ylivoimaisuus. Toivo turvallisemmasta tulevaisuudesta, kaipuu vapauteen ja ihmisarvoiseen elämään ei ole riittänyt, kun meren aallot ovat nielaisseet pakolaisia ja turvapaikkaa etsineitä ihmisiä kuljettaneita laivoja ja veneitä. Mereen päätyneiden määrä on tuntematon, mutta joka tapauksessa puhutaan tuhansista tai jopa kymmenistä tuhansista uhreista.

Euroopan kristityillä on näytön paikka. Kun ihminen jättää taakseen kaiken, hänen täytyy voida tuntea olevansa hyväksytty ja kunnioitettu myös vastaanottomaassa; hän heittäytyy tyhjin käsin toisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan. Kristittyjen täytyy olla eturintamassa pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden vastaanottamisessa, heidän perustarpeistaan huolehtimisessa ja uuden elämän alkuun saattamisessa. Heidän on osoitettava, ettei eurooppalainen uskonnollisuuskaan ole kaavoihin kangistunutta vaan että siihen liittyy todellinen auttamisen halu, joka perustuu Kristuksen näkemiseen kaikissa ihmisissä. Vastaanottamiseen liittyy myös pelkoa ja uhkakuvia. Niiden ei pidä kuitenkaan sumentaa mieltä ja vaikuttaa kielteisesti ensisijaiseen velvollisuuteen auttaa jokaista apua tarvitsevaa.

Se, mitä nyt tapahtuu, panee kysymään, miksei jotakin voida tehdä toisin, niin että tällainen kärsimys voitaisiin välttää ja ennaltaehkäistä. Missä on kansojen ja kansakuntien järki? Missä on ihmisperheen yhteinen auttamisenhalu? Miksi kansainvälinen yhteisö, Suomi mukaan lukien, ei auta nopeammin ratkaisemaan ongelmatilanteita ja pysäyttämään väkivallan kierrettä? Siitäkin huolimatta, että se vaatisi tuntuvia uhrauksia myös meiltä itseltämme. Nyt tosiasia on se, että koska emme ole ratkaisseet ongelmia muualla, meidän on hyväksyttävä passiivisuutemme seuraukset omassa maassamme.

Onko niin, että meille tärkeämpää on taistella työpäivän pidentämistä vastaan kuin puolustaa ihmisoikeuksia siellä, missä ne ovat uhattuina? Että meille tärkeämpää on elää omassa rauhassamme ja olla ajattelematta muiden ihmisten ja kansojen koettelemuksia? Että pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden tullessa etsimme kaikkia mahdollisia tekosyitä välttyä vaivannäöltä?

Ruotsissa piispa Arborelius on pyytänyt kaikkia katolisia seurakuntia valmistautumaan pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kohtaamiseen ja nimittämään jokaiseen seurakuntaan yhteyshenkilön tätä ”kunniatehtävää” hoitamaan. Vaikka katolinen yhteisö Suomessa on pieni, voisimme mekin tehdä jotakin – eikö vain?

– Marko Tervaportti

Teksti on julkaistu pääkirjoituksena katolisessa hiippakuntalehdessä Fideksessä (9/2015, s. 2).

 

Advertisements