Opettajia

raitiovaunuTavallinen sunnuntai-ilta, ratikka täynnä enemmän tai vähemmän nuokkuvia, ajatuksiinsa uppoutuneita ihmisiä. Ulkona märkä syyskuun hämärtyvä ilta. On hiljaista, vain kiskojen kolina taustalla.

Oopperan pysäkin jälkeen ratikka kiihdyttää huojuen Töölönlahden viertä Sturenkatua kohti. Silmäkulmastani näen jonkun etenevän hitaasti käytävää pitkin ja horjahtavan. Otan hänestä kiinni ja vastapäiselle penkille istahtaa iäkäs nainen lämpimästi kiittäen. Raidallinen, iloisen värinen jakku, valkoiset kiharat hiukset, kaulassa kirkkaista isoista kivistä tehty kaulakoru. Kävelykepin päällä lepäävät kädet ovat sirot ja pehmeät, silmät siniset ja kirkkaat, täynnä hyvää tuulta. Olin kohdannut opettajani.

Käytävän toisella puolella tilanteen kehittymistä seuraa arviolta parikymppinen mies rullalautaansa pidellen. Nainen tekee lähtöä lippua ostamaan ja kohottautuu penkiltään. Rullalautamies tarjoutuu ystävällisesti ostamaan lipun ja palaa hetken kuluttua vaihtorahojen kanssa. Nainen katsoo meihin hymyillen ja huokaisee syvään. Jostain selittämättömästä syystä tunnelma on suorastaan odottava. Naisella on selvästikin meille kerrottavaa. ”Minulla on ollut sitten ihana päivä”, hän sanoo ja kertoo viettäneensä sunnuntaipäivän paikassa, jossa oli nuorena tyttönä viettänyt kesiään. Matka oli ollut pitkä, mutta se ei ollut naista pidätellyt, sillä ”tiedän, että asiat aina järjestyvät”. Ja niin oli käynytkin. Kaikki oli mennyt hyvin, perille päästy ja tarpeen tullen oli kohdattu hyväntahtoisia ja auttavaisia ihmisiä. Nainen kurottautuu istuimellaan rullalautamiestä ja minua kohden ja kehottaa meitä nuoria nauttimaan elämästä sillä elämä on ihanaa. Saamme kuulla miten hän oli nuorena tyttönä vieraillut erään merkkimiehen haudalla. Hautakiven teksti kertoi maassa makaavan paaden alla lepäävän ”erään väsyneen miehen, joka oli nauttinut elämästä”. Teksti oli kolahtanut naiseen ja vastapäisellä penkillä istuikin henkilö, joka oli selvästi osannut noudattaa miehen esimerkkiä. Luottaa, että vaikeinakin aikoina elämä kantaa ja asiat järjestyvät. Opistotalon pysäkillä nainen jäi kyydistä toivottaen iloisesti hyvää iltaa. Me istumaan jääneet puhelimme loppumatkan kohtaamisesta ja naisesta ihailevaan sävyyn. Hymyilytti. Ratikkamatkasta oli tullut toisenlainen. Olin oppinut jotakin uutta. Jakanut. Kohdannut.

Joka päivä on tilaisuus kohdata opettajia. Ihmisiä, eläimiä, sanoja tai kuvia jotka kertovat meille asioita, joita meidän tulee saada kuulla. Myös me voimme olla opettajana jollekulle tietämättämme. Oppilaita olemme me kaikki. Ainoa vaatimus on avoin sydän ja herkkyys ottaa vastaan, kuulla ja tunnistaa se, mitä Jumala haluaa opettajiemme kautta meille sanoa. Herkkyyden ja vastaanottavaisuuden kasvaessa huomaa, että viisauden jyvä saattaa kätkeytyä pieneenkin kohtaamiseen. Usein opettajilla on selkeästi tietty teema. Omat viime aikojen kohtaamiseni ovat kaikki liittyneet luottamukseen. Luottamukseen Jumalan isälliseen huolenpitoon pienimmissäkin asioissa, antautumiseen ja Jumalan huolenpidon varaan rohkeasti heittäytymiseen.

Viime heinäkuussa Tallinnasta palatessani kuljin loputtomia käytäviä ihmisvirran mukana kohti odottavaa laivaa. Kaikki kiirehtivät varatakseen säilytyslokeron tai mukavan istumapaikan. Tungoksen reunamilla kulki hitaasti painavaa kangaskassia kantava vanhempi nainen ontuen ja toisella kädellään kaiteesta kiinni pitäen. Tarjosin apuani ja yhteisen taipaleemme aikana sain kuulla, että tämä eläkkeellä oleva yhdysvaltalaisnainen matkustaa nykyään ympäri maailmaa erilaisissa vapaaehtoistyöprojekteissa työskennellen. Suomeen hän oli tullut sukulaisiaan tapaamaan ja päättänyt sitten matkustaa muutamaksi päiväksi Tallinnaan pahentuneista polvikivuistaan huolimatta. Kovat kivut eivät olleet estäneet häntä matkustamasta myöskään Suomeen, saatikka sitten ympäri maailmaa omistautuen usein raskaallekin fyysiselle työlle vaikeissa oloissa. ”Luotin vain, että asiat järjestyvät. Aina tapaa mukavia ihmisiä ja joku aina on auttanut kun olen tarvinnut apua”, nainen kertoi minulle hymyillen. Olin kohdannut opettajani.

Opettajani kertoivat minulle luottamuksesta, kukin tavallaan. Heidän esimerkkinsä johdatti minut eräänlaiseen tienhaaraan. Minun oli valittava. Sanon, että luotan Jumalaan, mutta elänkö todella sen mukaan? Uskallanko vai epäilenkö? Uskonko, että Jumala pitää minusta ja kaikista tarpeistani huolen?

Aloin nähdä missä määrin varmistelumme ja turvallisuushakuisuutemme voi estää meitä vastaanottamasta Jumalan armoa. Jos homma on niin sanotusti ”hanskassa” koko ajan, Jumalan armolle toimia meissä, elämässämme tai kauttamme ei jää tilaa. Päinvastoin, juuri heikkouteni on se tila missä Jumala toimii, jos vain annan, ja missä Hän tulee näkyväksi. Kun tyhjennän itseni itsestäni ja omista suunnitelmistani, Jumala saa tilaa toimia ja vaikuttaa minussa ja kauttani.

Opettajani näyttivät minulle miten kevyesti täällä kannattaa astella. Ilman matkaohjelmaa ja turhia matkatavaroita. Luottaen, että aina löytyy joku joka auttaa.

– Janina Juuti

Advertisements