Piispainsynodi perheestä

haatKatolisen kirkon pääkallonpaikalla Vatikaanissa on lokakuun aikana ollut kuhinaa, kun sadat piispainsynodin osallistujat ovat käyneet sekä yhteisistunnoissa että pienryhmissä keskustelua perheen kutsumuksesta ja lähetystehtävästä kirkossa ja nykymaailmassa. Teema on kiinnostanut paljon myös katolisen kirkon ulkopuolella, koska – syystä tai toisesta – synodin edeltävässä osassa viime vuonna keskustelunaiheeksi nousivat myös kirkon suhde samaa sukupuolta oleviin pareihin ja kirkon sisäinen kuuma peruna, kommuunion (eli ehtoollisen) antaminen uudessa parisuhteessa eläville sakramentaalisesta avioliitosta eronneille.

Synodiin on pyritty vaikuttamaan aika voimakkaasti myös ulkopuolelta. Ikään kuin teologia ja hengellinen elämä ja siinä suunnan ottaminen olisivat jonkinlaista poliittista näytelmää. Nyt, viimeisen synodiviikon aikana, näyttää siltä, että homoseksuaalisuusteema on jäämässä varjoon mutta että kommuuniokysymys on sitäkin enemmän esillä. Joidenkin mielestä se on koko synodin tärkein asia.

Uskallan olla eri mieltä. Mielestäni synodin tärkein asia on ja olisi vastata positiivisesti synodin varsinaiseen teemaan, vahvistaa sitä uskoa ja totuutta, jonka varaan terve kristillinen perhe-elämä perustuu. Siinä mielessä kysymykset homoparien asemasta ja uudelleenavioituneiden eronneiden kommuuniolla käymisestä ovat toissijaisia ja on sääli, että koko synodin työskentely näyttää (siis näyttää, ei välttämättä ole sitä) keskittyvän sivuseikkoihin, vaikka nämä “mediateemat” ovatkin itsessään tärkeitä asioita ja ansaitsevat selkeitä vastauksia.

Mitä uudelleenavioituneiden eronneiden kommuuniolla käymisestä sitten pitäisi ajatella? Nykykäytäntö on periaatteessa selvä: Kristillisen (sakramentaalisen) avioliiton ulkopuolisessa suhteessa elävä ihminen ei voi ottaa vastaan sakramentteja (rippi ja eukaristia), koska hän rikkoo käytöksellään objektiivisesti omaa sakramentaalista avioliittoaan, jonka hän aikoinaan on solminut ja joka on voimassa omaan tai puolison kuolemaan asti. Jos takana on pätevästi solmittu avioliitto (vapaasta tahdosta, avoin lapsille, purkamattomuus), ei kirkolla ole mitään valtaa tehdä siitä pätemätöntä, ikään kuin poistaa sen sakramentaalisuutta ja vihkiä tällaista ihmistä uuteen avioliittoon. Näin ollen jokainen pätevän avioliiton päälle muodostettu uusi liitto merkitsee sitä, että ihminen itse valitsee elämisen kirkon sakramentaalisen yhteyden ulkopuolella. Vähintäänkin voidaan sanoa, että hänen uskonsa avioliiton sakramentin olemukseen ja sen seurauksiin ei ole yhteensovitettavissa kirkon uskon kanssa.

Yksi poikkeus on olemassa. Sen muotoili pyhä paavi Johannes Paavali II näin edellisen perhettä käsitelleen piispainsynodin jälkeen julkaistussa apostolisessa kehotuskirjeessä Familiaris consortio vuonna 1981 näin: “Sovitus katumuksen sakramentissa – joka avaisi tien eukaristian sakramentille – voidaan myöntää vain niille, jotka katuvat sitä, että he ovat rikkoneet Kristuksen liiton ja uskollisuuden merkkiä vastaan, ja ovat vilpittömästi valmiita hyväksymään elämäntavan, joka ei enää ole ristiriidassa avioliiton purkamattomuuden kanssa. Tämä merkitsee käytännössä, että kun mies ja nainen vakavista syistä – esimerkiksi lasten kasvattamisen tähden – eivät voi toteuttaa velvollisuutta erota, ‘he omaksuvat velvollisuuden elää täydessä pidättyväisyydessä eli pidättäytyvät aviopareille kuuluvista akteista'” (FC, 84). Kehotuskirje on muuten juuri julkaistu suomeksi.

Kaikki ei mene niin kuin Strömsössä

Joskus hyvinkin lyhyt avioliitto kuitenkin päättyy toistuviin pahoinpitelyihin, uskottomuuteen tai muihin vastaaviin ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Joskus syy on vain ja ainoastaan toisessa osapuolessa. On ymmärrettävää, että tässä tilanteessa sympatia on viattoman (tai ainakin viattomamman) osapuolen puolella. Tällöin on ymmärrettävää, että herää kysymys, onko hänet silloin “tuomittu” elämään loppuikänsä yksin. Ja on ymmärrettävää, että eroon johtaneet syyt panevat kyseenalaistamaan koko avioliiton pätevyyden: Voiko avioliiton pätevästi solminut ihminen niin pian toimia täysin aviorakkauden arvojen vastaisesti vai voisiko olla niin, ettei tällainen avioliitto koskaan ollutkaan pätevä, vaikka sen ulkonaiset merkit niin osoittaisivatkin – onko avioliiton rikkoja koskaan todella tarkoittanut sitä, mitä hän on luvannut?

Avioliiton pätevyyden tutkii kirkon oikeusistuin, tribunaali. Se selvittää parhaassa tapauksessa molempia avioliiton osapuolia kuunnellen, ovatko kaikki pätevän avioliiton edellytykset täyttyneet ja sakramentti muodostunut. Siinä eivät auta myöhemmät uudet, muuttuneet ajatukset ja erehdykset, vaan solmimishetken todellisuus. On helppo tajuta, kuinka olennaista on tarkasti ymmärtää se, mistä kristillisessä avioliitossa on kysymys, ja kuinka tärkeätä on kunnon valmistautuminen avioliittoon, jotta mahdollisimman vähän syntyisi epäonnisia avioliittoja.

Sympatia ja tosiasioiden tunnustaminen

Kaikki myötätunto on hylätyksi jätetyn tai pakkotilanteessa eronneen puolella. Eronneena mikään ei estä häntä käymästä ripillä ja kommuuniolla. Tilanne muuttuu kuitenkin kertaheitolla, jos hän astuu uuteen suhteeseen ja vieläpä kestävään sellaiseen. Kirkon vakaan uskon mukaan aviollinen yhdyselämä, siis seksi, avioliiton ulkopuolella on objektiivisesti moraalilain vastainen teko. Silloin ei ole väliä sillä, onko kysymys esiaviollisesta seksistä, uskottomuudesta avioliitossa, uudesta avo- tai avioliitosta, kun vanha sakramentaalinen avioliitto on voimassa, tai edes seksistä samaa sukupuolta olevien kesken. Yksittäiset teot ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, joita voi sitten katua ripissä, mutta uusi liitto on pysyvä tila, jonka jatkaminen osoittaa, ettei uskovalla ole katumusta.

Joku voisi väittää, että tällainen todellisuus kannustaa lyhytaikaisiin suhteisiin eikä kestävään, vaikkakin epätäydelliseen parisuhteeseen. Voi olla. Mutta tässä tullaankin asian ytimeen: siihen, että näytetään unohtavan, että kaikki, mitä tehdään, rakentuu alkuperäisen avioliiton “päälle”. Kumpi silloin oikeastaan on vakavampi virhe, yksittäinen hairahdus vai pitkäaikainen suhde jonkun toisen ihmisen kanssa? Kummasta tilanteesta alkuperäinen avioliitto on helpompi pelastaa? Ja se kai periaatteessa on se, mitä pitäisi tavoitella, jos asiaa ajatellaan avioliiton sakramentaalisuuden näkökulmasta. Sakramentit eivät ole mikään tyhjä asia, vaan Jumalan itse maailmaan asettamia merkkejä ja armonvälineitä.

Mitä siis tapahtuu?

Synodin isät ovat ainakin julkisuuteen asti kantautuneissa uutisissa olleet osin hyvin varmoja kannoistaan, osin eivät niinkään varmoja. On annettu lausuntoja sen puolesta, että yksittäistapauksissa tietyn katumusajan jälkeen uudelleenavioituneet eronneet voisivat päästä takaisin sakramenteille. Näin varsinkin länsimaissa, etenkin saksankielisten piispojen keskuudessa. Toisaalta on esitetty, ettei nykyistä käytäntöä voida muuttaa muuttamatta sakramenttien vastaanottamisen ehtoja tai kirkon opetusta sakramenteista, mikä olisikin sitten aivan eri kategorian ja suuruusluokan asia, joidenkin mielestä täysin mahdotonta. Tämä näkemys yhdistää ennen muuta Afrikan, Itä-Euroopan ja monien kehittyvien alueiden piispoja.

On täysin ymmärrettävää, että ihmisen sydän heltyy, kun hän kohtaa vaikeaan elämäntilanteeseen ajautuneen lähimmäisen. Hän haluaa tälle vain hyvää tässä ja nyt eikä ajattele niinkään sitä, mikä on objektiivisesti ottaen ja kokonaisvaltaisesti katsottuna käsillä oleva tilanne. Lähimmäisenrakkauden hengessä sakramenttien jakaminen niitä haluaville voi tuntua oikealta ratkaisulta, kun taas heidän elämäntilanteensa ei objektiivisesti ottaen anna siihen mahdollisuutta.

Synodin isät yrittävät – paavin avulla – löytää ratkaisun tähän dilemmaan. Se on ratkaisu, joka johtaa joko melkoisen suureen suunnanmuutokseen tai entistä voimakkaampaan julistukseen avioliiton arvokkuudesta, pyhyydestä ja purkamattomuudesta ja samalla toivottavasti lisääntyvään avio- ja perhe-elämän tukemiseen. Tärkeintä on, ettei tyydytä halpoihin, pinnallisiin kompromisseihin vaan tuodaan ilmi se, mikä on Kristuksen tahto ja kirkon todellinen, syvä usko.

Ehkä tärkein argumentti sen puolesta, että piispainsynodi pysyy varsin maltillisena suurten muutosten suhteen, on kuitenkin se, että kirkon on säilytettävä opetuksensa ja sakramenttijärjestyksensä universaalinen luonne. Ei ole mahdollista, että kelpoisuus sakramenttien vastaanottamiseen vaihtelisi maanosasta tai maasta toiseen. Sakramenttien vastaanottaminen, eukaristiasta alkaen, edellyttää kirkon uskon tunnustavaa hyväksymistä ja omaksumista ja sitä, että on siihen myös asianmukaisesti valmistautunut.

– Marko Tervaportti

Piispainsynodista saa lisää tietoa esim. täältä: http://katolinen.fi/?page_id=8759.

Advertisements