Päiväni ilman Kismettiä

eikismet.pngOn paaston aika. Me kristityt paastoamme, koska haluamme valmistautua Pääsiäiseen. Silloin Jeesus Nasaretilainen kuoli nöyryyttävällä tavalla ja nousi kuolleista, osoittaen Jumalan suuren rakkauden ihmistä kohtaan kaikessa konkreettisuudessaan.

Olen aina rakastanut paastoa. Paastoaminen on ollut minulle mieluisaa ja helppoakin. Olen laatinut jonkinlaisen ohjelman, päättänyt luopua siitä ja tuosta, päättänyt tehdä näitä ja noita laupeudentöitä, ja niin edespäin. Paastoaminen on ollut helppoa, koska minulla ei ole ollut varsinaisia mielitekoja taikka lieviä tai vakavampia addiktioita, joista luopuminen olisi tehnyt kipeää. Nyt tilanne on toinen.

Olen koukussa Kismettiin. Viimeisen puolen vuoden aikana olen syönyt keskimäärin Kismetin päivässä. Olen kotona vauvan kanssa, eikä mikään muu ole varmaa kuin Kismet. Vauva ei välttämättä nuku päiväunia – mutta onhan Kismet! Vauva on itkuinen – mutta ah, Kismet! Vauva herää yöllä x kertaa syömään – mutta keittiön kaapissa minua odottaa Kismet!

Kismet on ollut päivittäinen, suklaakuorrutteinen menolippuni maanpäälliseen paratiisiin. Katoavan hetkelliseen paratiisiin, myönnettäköön, mutta silti. Kismet on ollut se rapea oljenkorsi, jonka varassa olen pitänyt kiinni illuusiosta, että elämäni on hallinnassani. Hieman kärjistäen: olen päästänyt Kismetin minun ja Jumalan kaitselmuksen väliin. ”Kyllä, Jumalani, heittäydyn sinun rakkautesi ja armosi varaan, KUNHAN saan pitää Kismetin!”

Tiedänhän minä, ettei 55 gramman suklaakuorrutteinen keksi voi tosipaikan tullen tarjota lohtua kellekään! Olisi absurdia ajatella, että sairauden iskiessä, onnettomuuden kohdatessa tai kuoleman edessä suklaapatukka, manikyyri, tai vaikkapa shoppailukierros Kämpissä olisivat toimiva apu. Salakavalin suklaasukkasin Kismet on kuitenkin sipsutellut ylöspäin tärkeysjärjestyksessäni. Ai mistäkö tiedän sen? Mieheni söi kerran viimeisen kaapissa olleen Kismetin…

Tuhkakeskiviikosta lähtien olen ollut ilman Kismettiä. Ensimmäisinä päivinä, ollessani vaikeasti nukahtavan seitsenkuisen kanssa vaunukävelyllä, jopa maassa makaavat kävyt muistuttivat minua Kismetistä. Tunsin itseni järkyttävän avuttomaksi – haloo, kysehän on pelkästä suklaapatukasta! Olen luopunut paaston vuoksi paljon enemmästäkin aikaisempina vuosina, mutta nyt vasta ymmärrän, etten ole joutunut todella luopumaan sellaisesta, joka osuisi minuun ja egooni. Itse asiassa paastoamiseni on saattanut aiemmin vain pönkittää egoani (”mähän voin olla vaikka kuinka vähällä ruoalla, eikä ole vaikeetakaan”). Tunnustan – olen arvostellut mielessäni niitä, joiden mielestä paastoaminen on vaikeaa. Ehkä olen keskimääräistä kurinalaisempi luonne, mutta entä sitten? Eihän kurinalaisuus tee ketään pyhäksi.

Olen saattanut laittaa palkastani suuren summan hyvään tarkoitukseen, mutta ei se oikeastaan ole ollut minulta pois – en ollut suunnitellut ostavani mitään juuri tuolla summalla. Asuntovelallisena annoin vain pankin odottaa hieman kauemmin lainan täyttä takaisinmaksua. Kismet maksaa lähikaupassamme 59 senttiä. Kun jätän Kismetit syömättä 40 päivän ajan, säästän ainoastaan 23 euroa 60 senttiä. Mutta se tuntuu! Säästyneen summan voin laittaa paastokeräykseen. Ehkäpä voin todella tuntea antavani tämän ”rovon” vähästäni, kuten köyhä leskivaimo (Mark. 12:41-44).

Yritän olla kiitollinen siitä, että Paaston aikana voin yrittää palauttaa Kismetin oikealle paikalleen arvojärjestyksessä. Kyllä, Jumala loi suklaapavun, mutta jos maallisia nautintoja (ja toisaalta myös omia kykyjään ja taitojaan, kuten vaikkapa kurinalaista luonnetta) ei ota vastaan oikeanlaisella nöyryydellä ja kiitollisuudella, ne vain pönkittävät egoa. Saatamme virheellisesti kuvitella, että meillä on oikeus nautinnolliseen, helppoon ja hallittavissa olevaan elämään.

– Miira Kuhlberg

Lue myös:   Piispa Teemun paastokäsky vuodelle 2016

Advertisements