Lundin jälkeen lasi on puoliksi täynnä

Viime lokakuussa paavi Franciscus osallistui Lundissa reformaation 500-vuotisen historian… muisteluun? Juhlimiseen? Suremiseen? Kuvaavan sanan löytäminen tilanteelle ja tapahtumalle kertonee sen erikoislaatuisuudesta. Näin kristittyjen ykseyden rukousviikon kynnyksellä luterilaisten ja katolisen kirkon kohtaamisen merkitys korostuu. Mitä paavin historiallisesta osallistumisesta reformaation yhteismuisteloon pitäisi tai saa ajatella?

Omat korttini tulin paljastaneeksi jo otsikossa: minulle varsinkin paavin ja Luterilaisen Maailmanliiton johdon yhdessä vetämä rukous oli se ääni, joka kuuluu kun kääntää sivua. Paavin läsnäolo ja puheiden sisältö tilaisuudessa oli kuin julkinen lupa olla positiivinen luterilaisen perinteen sekä katolilaisten ja luterilaisten veljellisen vuorovaikutuksen suhteen.

Kun liityin katoliseen kirkkoon joitain vuosia sitten (oltuani siihen asti luterilainen), ekumenia imaisi minut mukaansa saman tien. Aluksi ekumeeninen toiminta kiinnosti lähinnä uuden identiteettini määrittelyn välineenä enemmän kuin jalona pyrkimyksenä kristittyjen ykseyteen. Hahmotin itseni ja elämäni jonkinlaisena ekumenian tapahtumapaikkana, olihan minulla kokemusta virallisesti kahdesta, epävirallisesti vielä useammasta kristinuskon suuntauksesta.

Huomasin kuitenkin katolisena kristittynä kypsyessäni, että itse asiassa olen kirkon hajaannuksen tuote. Ilman kristittyjen hajaannusta minun ei olisi tarvinnut uskonelämääni radikaalisti syventääkseni – eli tullakseni katolisen kirkon täyteen yhteyteen – astua tielle, joka erottaa minut sakramentaalisesti ja moraalisesti perheestäni ja suuresta osasta ystäviäni. Ihmisistä, joita olen aina ihaillut persoonina ja kristittyinä, jotka ovat inspiroineet ja auttaneet lähemmäksi Jumalaa.

Kirkon hajaannuksen kokeminen omissa nahoissa on herättänyt näkemään ekumeenisen työn perustavanlaatuisen välttämättömyyden. Tätä herätystä vasten on ollut todella turhauttavaa kohdata asenteita, jotka torjuvat kaikenlaisten Kristukseen kastettujen saman perheen jäseninä näkemisen ja yhdistäviin asioihin keskittymisen. “Etkö pelkää ajattelusi vääristymistä, etkö nyt johda ihmisiä harhaan, mutta tehän keskitytte lähinnä Mariaan ettekä Jeesukseen”, ja mitä näitä nyt oli.

Varsinkin katolisen taipaleeni alussa olen itsekin sortunut pelon ja syyttelyn sokaisemaksi. Pönkitin katolilaisuuttani keskittymällä eroihin luterilaisen ja katolisen kirkon välillä. Pelkäsin, ja pelkään joskus edelleen, protestantti leimakirveen lentävän katoliseen otsaani, jos osoitan ymmärrystä vaikkapa Lutheria kohtaan.

Kun paavi Franciscus Lundin rukouspalveluksessa kiitti Jumalaa reformaation hedelmistä, tiesin sivun kääntyneen kirkon hajaannuksen historiassa. Paavin kiitosrukous oli malliesimerkki asenteesta, joka edistää ihmisten välistä yhteyttä: nöyryydestä ja keskittymisestä myönteiseen. Siitä kuvastui myös vahva luottamus Jumalaan ja siihen, että Jumala kasvattaa pahastakin hyvää. Rukouspalveluksen katumusosassa selväsanaisesti esille tuotujen reformaation myllerryksessä tehtyjen vääryyksien jälkeenkin paavi oli valmis olemaan kiitollinen ja nöyrä Jumalan ja luterilaisten veljien edessä. Paavi Franciscuksen toiminta on minulle katolilaisena vahva viesti: on lupa keskittyä siihen, mikä on luterilaisten kanssa yhteistä ja katsoa Jumalaan luottaen tulevaisuuteen.

Selvää on, ettei myönteinen asenne ekumeenisessa työssä tarkoita mutkien suoriksi oikomista. Esimerkiksi ehtoollisyhteyttä ei ole, ja siihen on hyvät syyt, jotka ovat todennäköisesti vielä pitkään pohdinnan alla. Silti voin osallistua perheenjäsenteni tai ystävieni kanssa luterilaiseen jumalanpalvelukseen ja kutsua heitä katoliseen messuun, ja muutenkin rukoilla ja ihan vain iloita uskosta heidän kanssaan, sen sijaan että jäisin ainoastaan surkuttelemaan sitä, että joku jää ehtoollisen aikana aina ulkopuoliseksi ja en menisi tai kutsuisi ollenkaan. Voin iloita luterilaisten naispuolisten ystävieni pappiskutsumuksesta keskittymällä siihen, että he haluavat palvella Jumalaa ja kirkkoa, en siihen, että meillä on eri käsitys pappeuden luonteesta. Voin olla kummina luterilaisten ystävieni lapselle, koska kaste on yhteinen sakramentti, en jätä olematta siksi, että en ole enää itse luterilainen. Voin nähdä Lutherin ajattelussa hyviä pointteja lisäämättä heti perään, että hänethän tuomittiin heresiasta.

“Arvosteleminen, tuhoaminen, ei ole vaikeata. Huonoinkin muurarin apulaisista osaa lyödä hakkunsa katedraalin jaloon ja kauniiseen kiveen. – Rakentaminen: se vasta on työ, joka vaatii mestareita.”

Yllä oleva pätkä pyhän Josemaría Escriván Tie-teoksesta (kohta 456.) muotoilee hyvin sen, mitä paavi Franciscuksen asenne edustaa: kristittyjen ykseyttä rakentavaa mestarillista myönteisyyttä ja nöyryyttä. Vaikka erottavia tekijöitä ei voi sivuuttaakaan, niiden varaan ei voi rakentaa ykseyttä. Vajanainen lasillinen on nähtävä jo puoliksi täytenä.

– Anna-Riina Hakala

Advertisements